Peuran polulla 21-25.07.2006

23.07.2006

Minun on hyvä olla. Sunnuntai, kolmas matkapäivä on taittumassa iltaan. Istun nuotiolla odotellen auringon painumista mailleen. Leiri on pystytetty ja puhdasta juomavettä suodatettu. Pyykit ehtii pestä huomennakin. Enää ei ole kiire minnekään. Siispä rentoudun ja kirjoitan.

Lähdin Kuusamoon matkalla olevien vanhempieni kyytiin perjantaina kolmen aikaan Helsingistä. Kauas on pitkä matka ja polun alkuun Susisaareen pääsin yhdeltätoista, aloittaen kilpajuoksun aurinkoa vastaan. Luonnollisesti hävisin ja pimeys oli jo laskeutunut päästessäni vihdoin leiripaikalle. Reittimerkinnät hävisivät ajoittain näkyvistä juuri, kun niitä olisi eniten tarvinnut ja karttakin on hieman vanhahtava. Näiden yhteispelillä ja gps:n tarjoamalla uskon vahvistuksella taivaasta käsin löysin kuitenkin aamuyön alkupuolella perille. Mustajärven nuotiopaikka ei juuri mukavuuksia tarjonnut, mutta löytyi sentään puukatoksen vierestä tasainen ja kuiva Akton kokoinen maakaistale. Väsy oli melkoinen ja pikaisen nuudelikeiton jälkeen siirryin yöpuulle suopursujen tuoksuessa miellyttävästi ympärillä.

Heräsin aamulla viiden ja puolen tunnin yöunen jälkeen, mutta polku kutsui vahvemmin kuin makuupussi. Aamuvellit siis siirrettiin pikaisesti vaeltajan sisäpuolelle ja matka varsinaisesti alkoi, edellisen päivän jäätyä lähinnä pikku pyrähdykseksi. Polku kulki enimmäkseen kuivilla mäntykankailla ja julmetun suuria pirunpeltoja näkyi tuon tuosta. Vihtahousu lienee pitänyt pohjanmaan metsiä erityisen sopivina viljelyspuuhille. Hyviä naapureita tuntuvat kristittyjen kanssa olevan, sillä Matoharjulla tuli vastaan vanha Metsähallituksen kämppä, joka oli siirtynyt paikalliselle seurakunnalle hiljentymistuvaksi. Otin nähtävyydestä valokuvat ja kertoilin vieraskirjaan, että omanlaisellaan pyhiinvaelluksella sitä tässä minäkin, joskaan en likikään kristillisellä.

Matoharjun jälkeen näinkin sitten ensimmäiset vaeltajat reitillä. Reiteistä ja maastosta vaihdoimme muutaman sanan. Miehet kertoivat myös, että noin kilometrin päässä on toinenkin ihme kulkijoiden määrään nähden, isä tyttärensä kanssa. He saapuivat Kirves-Heikin kanavalle juuri kun olin saanut pulloni täytettyä ja kyselivät reittiohjeita. Katselimme karttaa ja hyvä, sopivan lyhyt mutta kuitenkin rengasreitti takaisin parkkipaikalle löytyikin. Suodattimeni kirvoitti keskustelun varusteista, joka hänen iPaqinsa kautta eteni siihen, että kyseli kirjoittelenko vaellusjuttuja jonnekin nettiin. Kerroin, että vaellussivut ovat vielä vähän vaiheessa, mutta tulossa. Annoin sivujeni urlin ja toivotimme toisillemme hyvää matkaa. Jos luet tämän, kirjoittele toki maili kertoaksesi.

Koukkusen nuotiopaikalla odotti taivaallinen yllätys. Kymmenittäin hilloja. Herkullisia, suuria, kypsiä hilloja. Jumalten marja. Hilla on itsessään riittävä syy jopa pienelle polulta poikkeamiselle ja satunnaisia matkan varrella vastaan tulleita oli tullut jo aiemmin samana päivänä poimittua. Tämä uskomaton herkkupaljous oli jotain ihanaa. Lykkäsin lounasta hetkisen ja keskityin kulkemaan näitä luontoäidin lahjoja keräämässä rahkasammalikossa ja olin niin tyytyväinen elämääni.

Lounaan jälkeen jatkoin matkaani melko mitäänsanomattomassa, hakkuuaukeiden ajoittain koristamassa maastossa Ruutanan nuotiopaikalle. Kivikot matkalla ovat ajoittain mielenkiintoisia ja pitkospuilla kuljetaan täällä päin maailmaa myös muiden kuin vain märkien paikkojen yli. Aurinko paahtoi ja jatkuva kivikossa kulkeminen kyseli jo hissukseen, vaeltaako täällä mies vai nörtti. Vastasin kysymykseen, jotta sekä että ja lopulta viihdyin kokolailla hyvin hien ja aurinkovoiteen coctailin kiiltäessä käsivarsilla. Maisemia ei niinkään ollut kiittäminen, vaan matkaa. Hyvä mieli kumpusi vapaudesta olla itsekseen omin jaloin liikkeellä. Edes pään sisäinen jukeboksi, jonka päivän suosikkikappale oli en-tiedä-kenen ”partisaanit”, ei onnistunut pilaamaan tunnelmaa. Yritys toki oli sinäänsä hyvä, kappale kun kertoo venäläisten partisaanien edesottamuksista Suomen puolella sodan loppuvaiheessa.

Polun loppuosa seuraili ojan reunaa jossakin reilusti kuivia mäntykankaita kosteammassa sekametsässä. Sen, sekä illan saapumisen olivat huomanneet myös hyttyset, joiden taukoamaton konsertti ja vähemmän toivottu lähentely alkoivat hieman laskea mielialaa. Keskustelin itseni kanssa siitä, pitäisikö ottaa näitä naaraita karkottava odorantti käyttöön. Yritin kuitenkin selittää itselleni, etten ollut sitä tähänkään mennessä tarvinnut. Lopulta ilmeinen ero olosuhteissa vain valkeni. Päivällä hyttysiä oli ollut vähemmän. Teho-off rinkasta ja elämäni helpottui. Olettaisin, että hyttysten ei. Nuotiopaikka itsessään ei ollut kumoinen ja ajatus suihkusta, joka odottaisi kolmen ja puolen kilometrin päässä Valkeisjärven leirintäalueella ei tehnyt valintaa edes hieman valittavin jaloin vaikeaksi. Jatkoin matkaani, kulkemassahan täällä ollaan.

Kuten arvata saattaa, olin ainoa telttailija koko leirintäalueella. Mökkiläisiä sitten riitti senkin edestä. Teltta-alue oli fiksusti nuorta männikköä, jota pohjustivat sammalet, jäkälät ja kanervat. Männyt eivät olleet juuri telttaa korkeampia, mutta vihreä asumukseni katosi niiden keskelle täydellisesti. Kävin suhkussa ja join pari pitkää tuoppia, joiden hinta tietysti oli tähtitieteellinen, kuinkas muuten. Suihkunraikkaana Pringlesejä tuopin ääressä terassilla mutustellessa jalkojen kertoessa hyvin tarkasti mitä olikaan tullut tehtyä oli kerrassaan erinomainen olo. Menin nukkumaan ennen puolta yötä ja nukuin makeasti, kunnes aurinko herätti lämmöllään.

Aamutoimia tehdessäni kävin hakemassa vettä keittokatoksesta ja perunoiden sulotuoksusta ei voinut erehtyä. Kommentoin rouvashenkilölle, että kateeksi käy, näin vaeltajalla kun ruoka on kovin pussipainotteista. Kun olin lähdössä takaisin aamupalapöytäni ääreen tämä mukava rouva tarjosi heiltä yli jääneitä perunoita. Tuolla rinkassa ne nyt odottavat ja tulevat kruunaamaan iltaruokani, kun kohtapuoleen alan sitä keitellä. Pidän ystävällisistä ihmisistä. Kukapa ei.

Muutama kilometri Valkeisjärveltä on metsähallituksen vuokramökkejä nimellä ”Korsukylä”. Ketään ei näkynyt olevan häiriintymässä, joten kävin uimassa ensimmäistä kertaa matkan aikana. Laituri oli turhan kutsuva, että väliinkään olisi voinut jättää. Pukeuduin ja jatkoin matkaani Jatkonjärvelle, missä pidin lounastauon. Paikka lienee Metsähallituksen entinen nuotiopaikka, sillä nuotioringit olivat jäljellä ja maassa oli hiiltynyt kohta paikallla, missä liiteri on luultavasti joskus sijainnut. Kärpäsiä riitti koko päivän riesaksi asti ja nälkä oli kova, siispä tein nopean ja täyttävän ratkaisun ja ahdoin itseeni pussillisen Reiterin tuotteita. Onnistuin ärtymään kärpäsille siinä määrin, että piti taas vaikeamman kautta palauttaa mieleen, miksi se olikaan kun niitä ei pitänyt lätkiä. Puhdistaessani tahraa päätin, että opetus oli taas tälle kesää saatu ja ne tosian ovat vähemmän harmillisia elävinä.

Jatkonjärven ja karhunpiilon välillä onnistuin taas saamaan itseni uskomaan, että Savotta on oikeasti mukavin kantaa viilekkeet käyttöohjeen mukaisessa pituudessa, niin nurinkuriselta kuin se aina tuntuukin. Kiristin viilekkeet, rinkka lopetti valumisen ja hartiat kiittivät. Ryhtikin suoristui kertaheitolla, mikä oli ihana asia pitkosilla ja helpoilla polkuosuuksilla, vähemmän kivikoissa ja hakkuuaukeilla. Toimenpiteen hyödyllisyydestä ei silti jää epäilystäkään. Kyllähän minä tämänkin muistin, mutta on taas niitä asioita, jotka pitää kokeilla vaikeamman kautta kerta toisensa jälkeen. Onneksi yleensä opin kerrasta, vaan poikkeus jälleen vahvistanee säännön. Siis siinä oikeassa merkityksessä, eli vasta satunnainen taliaivoisuus ja sen huomioiminen osoittaa, että tässä on jotain tavallisuudesta poikkeavaa ja säännönmukaisesti toimin yleensä toisin.

Juuri ennen Karhunpiiloa näkyi sitten se polun nimikkoeläinkin. Metsäpeura katseli minua pitkän tien päästä ja jolkotteli sitten pois näkyviltä. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja lähestyessäni se tuli vielä mutkan takaa katsomaan, mikä kummajainen sieltä oikein tulee. Tällä kertaa sain jo hyviäkin kuvia. Astellessani vähän lähemmäs sarvipää hyppäsi metsän sille tarjoamaan turvaan. Karhunpiilo oli sitten varaustupa, eikä edes Metsähallituksen. Kyltti tien päässä kertoi asiattoman oleskelun kielletyksi, mutta koska olin laskenut sen varaan, että saisin sieltä vesitäydennyksen ja pulloni oli näin ollen tyhjä, katsoin oleskeluni erittäin asialliseksi, seuraava vesipaikka kun oli vasta täällä. Täytin pulloni ja lähdin päivän viimeiselle etapille.

Pystytettyäni leirin Vähä-Valvatille kävin uimassa ja sytytin nuotion. Tässä lämmössä on mukavaa. Kärpäset ovat kaikonneet ja hyttysiäkin ilmaantuu hyvin, hyvin harvakseltaan. Olo on kerrassaan loistava. Pieni huoli on kännykän akusta, joka näyttäisi olevan loppumaan päin. Toivottavasti huomenna paistaa aamusta aurinko, niin voi lopettaa murehtimisen. Vaan ehtiihän se, näitä akkuja on toinenkin.

Miksi minä oikein lähdin tänne? Ei lomapäiviä liikaa ole. Tämä vain tuntui parhaalta tavalta niiden käyttämiseen. Saan olla itsekseni keskellä luontoa ja ajatella rauhassa, mitä mieleen vain tulee. Irtiottoa arjesta, sitä tämä on. Ja itsensä tutkimista. Ja maailman. Luonnon keskellä asioita on helppo katsoa hieman toisenlaisesta näkökulmasta. Ottaa välimatkaa omaan elämään. Ja tuntemassa eläväni. Särky jalkapohjissa, väsyneet lihakset, rinkan ja housujen hankaamat hiertymät ja jopa hyttysenpistojen hienoinen kutina muistuttavat kaikki siitä, että ylitän rajoja. Mukavuus ei aina löydy vaikeuksien välttämisestä vaan se voi löytyä myös hallitun itsensä kiduttamisen tuomasta euforiasta ja onnistumisen tunteesta. Kyllä, olen täällä hakeakseni nautintoa. Ja rentoutuakseni. Palatakseni taas hieman paremmin tavanomaisia haasteita jaksavana.

24.07.2006

Aamulla herätessä ei poikkeuksellisesti ollut kuuma, joten vastattuani luonnon kutsuun jatkoin uniani. Sää oli harmaa ja ilma oli kostea. Ei tullut siitä pyykistä sitten mitään. Ei tosin väliksi, sillä kilometrit näyttävät loppuvan kesken ennen vaatteitani jo tässä vaiheessa. Kävelin siis tänään eilisillä sukilla ja huomiseksi riittääkin puhtaat. Hoidin aamun askareet ja lähdin kulkemaan.

Valvatin autiotupa oli yllätys. Tämä tosiaan oli autiotupa ja siellä oli vieläpä sauna. Tämän kun olisin tiennyt, olisin jatkanut eilen vielä muutaman kilometrin. Otettuani valokuvat ja harmiteltuani tilannetta lähdin jatkamaan Ahvenlammelle päin. Ahvenlammella keittelin tukevan lounaan. Jäljelle jääneet eilisestä italianpadasta ja kuivatusta jauhelihasta, jotka olivat toimineet illalla perunoiden mausteena. Hyvää oli ja nälkä lähti. Tyytyväinen mies jatkoi matkaansa etelään.

Olin suunnitellut ottavani vesitäydennyksen Pitkälahden tuvalta, mutta joko karttani on taas suurpiirteinen tai kaivo vaikeasti löydettävissä. Vettä oli kuitenkin jäljellä puoli pulloa, joten päätin jatkaa Jyrkkäniemeen mieluummin kuin lähteä hakemaan vettä jokusen sadan metrin päästä lahdesta, jonka nimeä tupa kantaa. Jyrkkäniemessä itse nuotiopaikka olisi vaatinut myös muutaman sataa metriä reitiltä poikkeamista, mutta koska halusin vettä enkä taukoa, täytin pulloni rannasta, jonka vierestä reitti kuitenkin kulki. Sitten jatkoinkin Sysilammelle yhtä kyytiä. Nyt kansallispuiston alueella maisemat olivat kauniimpia. Suojelulle lienee syynsä. Avohakkuitakaan ei yllättäin enää näkynyt. Polutkin olivat paremmassa kunnossa suuremman retkeilijämäärän ansiosta. Eivät kuitenkaan liian kuluneita ollakseen vaikeakulkuisia, kuten monella suositulla reitillä. Mukavaa olla täällä. Ikävää tosin on, että kansallispuistoon saapuminen merkitsee retkeni lopun lähestymistä. No, kaikki hyvä loppuu aikanaan ja uusia reissuja tulee vielä paljon.

Nyt istun sysijärven laiturilla kalastamassa. Tai oikeastaan onki uiskentelee vedessä loistavana tekosyynä istuskella ilta-auringossa. Tänään kilometrit olivat suloisen helppoja. Jalat olivat keksineet mistä on kyse ja askel oli pitkä ja kepeä. Pitkistä aamu-unista ja aikansa ottaneesta lounaasta huolimatta saavuin tänne sysilammelle parinkymmenen kilometrin päähän hyvissä ajoin. Rasitus ei juuri tuntunut jaloissa eikä kivikkokaan enää tänään paljoa hidastanut. Jalat löysivät kuin itsekseen sopivat paikkansa ja Lowan menopelien haastavahkoksi tehtäväksi jäi teeskennellä,että kiven särmäkin on kunnollinen jalansija. Ne suoriutuivat urakastaan kiitettävästi ja ylistettävästi. Muutenkin olen varsin tyytyväinen varusteisiini. Kaikki toimii kuten pitää ja loppu on vain miehestä kiinni. Pullamössöilyä, mutissee joku tässä kohtaa. Puukko ja kumisaappaat koulukunta saa toki tehdä kuten lystää, mutta minä voitan mieluummin todellisia haasteita kuin keinotekoisia. Sellaisia, joita ei voiteta kunnollisilla varustehankinnoilla, vaan sisulla. Luulin lähteneeni tänne tekemään sitä. Mukamas kävelemään pitkänkin matkan. Oletin, että kilometrit kuluessaan söisivät voimia. Höpsis. Kun rajojaan ei ole ylittänyt vaan kulkenut sen mitä mies kestää, kilometrit vain helpottuvat kertyessään. Tulipa tämäkin opittua. Seuraavaksi niitä varmaan tarvitaankin reilusti lisää. Mutta jos nyt ensin tämä syksy ja pikkuinen Hetta-Pallas, sekä jo tutuksi tullut Karhunkierros.

25.07.2006

Reissu on ohi. Istun pikajunan ravintolavaunussa punaviiniä maistellen. Tavallaan kilometrit loppuivat kesken, tavallaan taas olen tyytyväinen, miten vähän matka lopulta vaati. En siihen, että en lopulta tullut kuntoni rajoille vaan siihen, että tehdäkseni sen minun täytyy tehdä jotain vaativampaa. Olen kovempi mies kuin uskoin ja siinä ei ole mitään masentavaa. Tämä polku loppui kesken, mutta polkuja riittää kuljettavaksi.

Sysilammella yö sujui yllättävän hankalasti. Ihan kuin en olisi saanut unta neljän seinän sisällä, vaikka lämpötila olikin miellyttävä. Tämä ei tosin ollut pelkästään paha asia, sillä yöllä herätessäni ja ulkona käydessäni huomasin taivaan punottavan kauniisti peilityynen järven takana. Tunnelma tallentui hyvin jopa valokuvaan.

Aamulla matka jatkui. Edellisen päivän kokemus antoi odottaa kilometrien kuluvan kepeästi ja niinhän ne tekivätkin. Söin leivän ja join kahvit termoksesta lintutornilla ja sen jälkeen jatkoin yhtä kyytiä opastuvalle. Tytöt osasivat kertoaa mistä bussit sivistyksen pariin lähtevät, sekä paikallisen taksin numeron. Selvittelin aikataulut matkahuollosta ja lähdin viimeiselle, kartan mukaan 6,8, mutta todellisuudessa 8,8 kilometrin pikamarssille ehtiäkseni ihmisen aikoihin Tampereelle kavereita tapaamaan. Vauhtia taisi olla kuutisen kilometriä tunnissa, äkkiseltään ynnäiltynä. Reitin loppuun pysäköintialueelle päästyäni tilasin taksin kivijärvelle, mistä bussi jyväskylään lähtee.

Salamajärven kansallispuisto ja salamaperän suojelualue olivat kaunista seutua ja tämä pidempi reittivalinta todella kannatti, kiireestä huolimatta. Yöpymäänkään ei ihan vain liikennevälineiden takia olisi halunnut jäädä, sillä olin opastuvalla jo puoli yhden aikaan. Tulipa kokeiltua sekin, miten vauhtia irtoaa pitkänkin matkan jälkeen. Hyvin irtoaa.

Taakse päin katsoen sain matkalta sen, mitä lähdin hakemaan. Kauniita pohjalaisia maisemia ja tunteen siitä, että tuli tehtyä jotain. Ja luonnon rauhaa, jota harvaan kuljettu reitti tarjoaa. Onnistuminen yli odotusten tarjoaa myös motivaatiota harjoitella ja itseluottamusta lähteä yhä vaativammille retkille. Sellaisille, jotka ovat pyörineet mielessä etäisinä unelmina. Jos vajaa satanen meni oikeastaan melko helposti, mitä voikaan lähteä kokemaan? Voinko pian lähteä tekemään niitä retkiä, jotka ovat olleet vain etäisiä unelmia? Uskon nyt, että voin.

Taisin saada tältä matkalta vähän enemmän, kuin osasin lähteä etsimään.

1 vastaus artikkeliin “Peuran polulla 21-25.07.2006”

  1. Tervehdys ja kiitos matkakertomuksesta, jonka pariin löysin etsiessäni tietoa Karhunpiilon asuinpiiristä. Tieto on toistaiseksi löytämättä, mutta kiinnostuneena luin kertomuksen maisemista, joilla olen itsekin joskus jalkojani testaillut.

Vastaa